Tervetuloa pimeälle puolelle, eli siis Nightsideen, sivustolle jonka tarkoituksena on toimia tietolähteenäsi vampyyrien kiehtovaan maailmaan. Sivu tarjoaa tietoa niin vampyyrimyyttien historiasta ja synnystä kuin myös nykyaikaisista käsityksistä vampyyreista.

Sivustolle kerätään myös mahdollisimman kattavat tietopaketit suosituimmista tv-sarjoista, elokuvsita ja kirjoista, joissa vampyyreja esiintyy. Esimerkkinä näistä voisin mainita vaikkapa True Blood, Twilight ja Anna Ricen Vampyyrikronikat.

En suosittele sivuston selailua perheen pienimmille, sillä suuri osa lähdemateriaalistanikin on kielletty perheen nuorimmilta. Elokuvilla ja sarjoilla, joissa vampyyreja esiintyy on ikärajat ja vaikka pyrinkin kertomaan vampyyreista neutraalisti ja vältän esim shokeeraavaa kuvitusta, koen tämän varoituksen aiheelliseksi.

Webmiss, Zipzu

VAMPYYRIT ELOKUVISSA

Millaisia vampyyreja valkokankaalla on nähty

Vampyyreja on esiintynyt valkokankaalla jo mykkäelokuvien aikaan. Elokuvien vampyyrit ovatkin vahvasti muokanneet populaarikulttuurista näkemystä vampyyreista. Moni nykypäivänä vampyyreihin liitetty klisee ei pidä paikkaansa vanhemmissa vampyyrielokuvissa. Esimerkiksi aivan ensimmäisissä vampyyrielokuvissa vampyyreilla ei ollut teräviä pitkiä kulmahampaita. Yksi tunnetuimmista ja suosituimmsita vampyyritarinoista valkokankaalla on Bram Stokerin Dracula, josta on tehty yli 200 eri filmatisointia vuosien varrella ja nykyaikainen vampyyri muistuttaakin paljon juuri Stokerin Draculaa. Draculasta on tehty enemmän elokuvia kuin mistään muusta fiktiivisestä hahmosta. Myös legenda Elizabeth Báthorysta on innoittanut monia elokuvantekijöitä.

Historia

Ensimmäisissä vampyyrielokuvissa (kuten "The Vampire" vuodelta 1913, jonka ohjasi Robert G. Vignola) vampyyrit olivat itse asiassa naisia, vamppeja ja miestennielijöitä, jotka viettelivät uhrinsa. Inspiraationa näille vietteleville naisvampyyreille oli Rudyard Kiplingin runo nimeltä "The Vampire", joka julkaistiin vuonna 1897. Runo oli kirjoitettu tavallaan kuvatekstiksi Philip Burne-Jonesin samana vuonna ilmestyneeseen tauluun naispuoleisesta vampyyrista.

Hyvin merkittävä varhainen vampyyrielokuva, joka vaikutti ihmisten käsitykseen vampyyreista oli vuonna 1922 ilmestynyt "Nosferatu", jonka ohjasi Friedrich Wilhelm Murnau. Se pohjautui Bram Stokerin Draculaan hyvin läheisesti, mutta ei ollut saanut lisenssiä Stokerin kertomuksen hyödyntämiseen, joten seurauksena oli oikeusjuttu. Oikeus päätti, että Nosferatun jokainen kopio tulisi tuhota. Vuonna 1994 joukko eurooppalaisia tiedemiehiä sai restoroitua elokuvan viiden hävityksestä selvinneen nauhan avulla.

Seuraava merkittävä vampyyriuskomusten muokkaaja oli Universalin "Dracula" vuodelta 1931. Elouvassa Bela Lugosi esitti kreivi Draculaa. Viisi vuotta myöhemmin ensimmäisen vampyyrielokuvansa jälkee Universal julkaisi elokuvan "Dracula's Daughter" (1936), jonka tarina alkaa välittömästi siitä, mihin Dracula loppui. Toinen jatko-osa tuli vuonna 1943 ja oli nimeltään "Son of Dracula", jossa pääosaa esitti Lon Chaney, Jr. Universal teki 1940-luvulla vielä kolme elokuvaa, joissa esiintyi Dracula: "House of Frankenstein" (1944), "House of Dracula" (1945) ja "Abbott and Costello Meet Frankenstein" (1948). Bela Lugosi palasi kreivi Draculan rooliin Universalin 40-luvun viimeisessä vampyyrielokuvassa, kahdessa aikaisemmassa elokuvassa Draculaa esitti John Carradine.

Vuonna 1957 ilmestyi meksikolainen vampyyrielokuva "El Vampiro", joka toi mukanaan monen vampyyreihin liitetyn kliseen. Tässä elokuvassa vampyyrilla oli terävät kulmahampaat ja hän käänsi nimensä väärin päin piilotellakseen todellsita minäänsä. Kreivi Dracula palasi valkokankaalle kun tuotantoyhtiö Hammer Horror teki sarjan vampyyrielokuvia, joita tähditti Christopher Lee. Ensimmäinen näistä elokuvista oli Dracula (1958) ja sitä seurasi useita jatko-osia, joissa kaikissa kahta lukuunottamatta Lee näytteli kreivi Draculaa. Vuonna 1992 ilmestyi elokuva "Bram Stoker's Dracula", joka oli hyvin uskollinen Stockerin kertomukselle. Tällöin kreivi Dracula yhdistettiin ensimäisen kerran myös historialliseen todelliseen henkilöön, Vlad Seivästäjään, joka eli keskiajalla Balkanilla.

Seuraavaksi nähtäväksi ilmaantui uusi vampyyelokuvien genre, nimittäin lesbo-vampyyreistä kertovat elokuvat. Ensimmäisiä tällaisia elokuvia oli Roger Vadimin "Blood and Roses" (1960). Vielä enemmän sopimattomuuden rajoja koettelva tapaus oli Hammer Studion "Karnstein" trilogia. Trilogian ensmmäinen osa "The Vampire Lovers" (1970) oli käytännössä uusintaversio LeFanun "Carmillasta", vain hieman seksuaalisesti ja väkivaltaisesti liioiteltuna. Myöhemmin tämän genren elokuvat ovat keskittyneet paljolti seksiin, alastomuuteen ja väkivaltaan.

Vampyyrit alkoivat pikkuhiljaa ilmaantua valkokankaalle myös komedioissa. Eräs merkittävä vampyyrien tähdittämä parodia oli Roman Polanskin "The Fearless Vampire Killers" vuodelta 1967. Vampyyrit esiintyivät valkokankaalla humoristisissa elokuvissa vaihtelevalla menestyksellä. Vampyyrikomedioita 70-luvulla olivat esim. "Old Dracula" (1974) ja "Love at First Bite" (1979).

Eräs kehitysaskel vampyyrielokuvissa oli niiden muuttuminen yliluonnllisista enemmänkin vampirismin selittelyksi tieteellisestä näkökulmasta. Vampirismin aiheuttajaksi syytettiin esim. jotakin virusta. Elokuvat "Last Man on Earth" (1964) ja "The Omega Man" (1971) perustuvat kummatkin novelliin "I Am Legend", jossa vampirismia lähestytään tieteellisemmästä näkökulmasta. Vuonna 1972 myös rotu otettiin esiin vampyyrielokuvissa, kun ilmestyi elokuva "Blacula" ja se sai monia jatko-osia.

Siitä lähtien kun Bela Lugosi esitti vampyyria on se nähty seksisymbolina, oli sitten kyseessä mies tai nainen. Vampyyria esittivät sellaiset näyttelijät kuin Christopher Lee, Delphine Seyrig, Frank Langella ja , jotka toivat vampyyriin haluttua seksuaalista vetovoimaa. Tämä vampyyrien seksuaalisuuden korostaminen johti siihen, että pornoteollisuus alkoi hyödyntämään vampyyreja ja syntyi selalisia elokuvia kuin "The Vampire of Budapest" (1995) ja "Lust For Dracula" (2005), joka oli lesbovampyyreilla toteutettu versio Bram Stokerin klassikosta.

On olemassa kuitenkin pieni vampyyrielokuvien alagenre, jossa Nosferatun tapaan vampyyrit kuvataan hyvin samanlaisina kuin eurooppalaisessa kansanperinteessä esiintyneet kammottavat olennot. Tällaisia vampyyreita esiintyi esim. elokuvissa "Nosferatu: Phantom der Nacht" (1979), joka oli uudempi versio vanhasta Nosferatusta ja "Shadow of the Vampire" (2000). Näissä elokuvissa vampyyri on vastemielinen ja ruma olento. Stephen Kingin "Salem's Lot" (1979) elokuvassa vampyyrit esitettiin pelottavina yksinkertaisina olentoina, joiden ainoa päämäärä on juoda toisten verta, eikä niissä ollut mitään eroottista.

Tärkeä hahmo vapyyrikultuurista puhuttaessa on myös vampyyrinmetsästäjä, jonka prototyyppi on Stokerin luoma Abraham Van Helsing. Vampyyrien tappamistapa on kuitenkin vuosien varrella muuttunut. Kun Van Helsing suosi yksinkertaisesti sydämen lävistämistä terävällä puutikulla, on nykyaikaisilla vampyyrinmetsästäjillä yli-inhimillisiä voimia (kuten "Buffy the Vampire Slayer" tv-sarjassa 1992) tai he turvautuvat ryhmän voiman (kuten elokuvassa "Vampires" 1998).